Kun oppilas
on tehnyt jotain väärää, hän pyrkii usein kieltämään tekonsa. Kieltäminen
johtuu siitä, että oppilas pelkää paljastumisen johtavan hänen kannaltaan
epäedullisiin seurauksiin. Myöntämistä voidaan edistää
sillä, että oppilasta ei painosteta myöntämään vaan hänen kanssaan
keskustellaan siitä, mitä hän kuvittelee olevan seurauksena myöntämisestä.
Kun oppilas kertoo, mitä hän kuvittelee myöntämisestä seuraavan,
on opettajan mahdollista ymmärtää, miksi hän kieltää tekonsa. Kun
opettaja vielä lisäksi ilmaisee ymmärtävänsä nyt, tätä taustaa vasten,
hyvin sen, että oppilaan ei ole helppo myöntää tekoaan, opettaja
voi ryhtyä keskustelemaan oppilaan kanssa hänen peloistaan. Jotkut
peloista osoittautuvat kenties turhiksi, toiset ehkä liioitelluiksi.
Kun lisäksi keskustellaan myös myöntämisen ja vastuun ottamisen
hyödyistä, on mahdollista, että myös oppilas alkaa nähdä myöntämisen
kieltämistä parempana vaihtoehtona.
Myöntäminen on ensimmäinen
askel vastuun ottamisesta. Se on portti, joka avaa mahdollisuuden
oppilaalle samalla sekä sovittaa tekemänsä vääryyden
että korjata maineensa.
Myöntäminen voidaan mieltää
prosessiksi, jossa on useita vaiheita. Varovainen ja tunnusteleva
myöntäminen muuttuu vaiheittain avoimeksi ja rehelliseksi.
Alussa oppilas ei ehkä
lainkaan myönnä tekoaan, mutta hän saattaa suostua keskustelemaan
tapahtuneesta ja olla valmis pohtimaan siitä, mitä hänelle seuraisi,
jos hän myöntäisi. Seuraavassa vaiheessa oppilas saattaa kahden
kesken jo myöntää tapahtuneen, mutta ei halua puhua yksityiskohdista.
Viimein hän saattaa suostua keskustelemaan yksityiskohtaisesti tapahtuneesta.
Täydellisestä myöntämisestä voidaan kuitenkin puhua vasta, kun asianomainen
on valmis puhumaan avoimesti myös isommassakin porukassa.
Oppilasta voidaan auttaa
myöntämään rikkomuksensa keskustelemalla hänen kanssaan myöntämisen
seurauksista. Myöntäminen on oppilaalle huomattavasti helpompaa,
jos hän näkee edessään mielekkään ulospääsytien, jollainen tässä
kirjassa kuvattu vastuunportaat menetelmä on parhaimmillaan.
Esimerkki
Poika oli ollut poissa koulusta ja tuonut opettajalle äitinsä
allekirjoituksella varustetun lapun, jossa luki, että poika
oli ollut sairas. Opettaja tapasi äidin. Ilmeni, että
äiti ei ollut kirjoittanut nimeään mihinkään
lappuun, eikä hänellä myöskään ollut
tietoa mistään sairastelusta ja koulusta poissaolosta.
Opettajan puhuessa asiasta poika kiisti väärentäneensä
äitinsä nimen ja sanoi, että äiti on varmasti
unohtanut laittaneensa lapun. Sen sijaan, että opettaja olisi
yrittänyt osoittaa pojan valehtelevan hän alkoi kysellä
pojalta, mitä hän luuli seuraavan, jos ilmenisi että
hän on väärentänyt lappuun äitinsä
nimen. Keskustelussa selvisi pojan pelkäävän, että
asiasta ilmoitettaisiin kotiin, vanhemmat pettyisivät ja että
rangaistukseksi hän menettäisi moponsa. Opettaja keskusteli
pojan kanssa rauhallisesti eri vaihtoehdoista punniten myöntämisen
ja kiistämisen haittoja sekä hyötyjä. Kun pojalle
selvisi, että asiasta ilmoitettaisiin kotiin joka tapauksessa,
hän tuli lopulta siihen tulokseen, että hänen kannattaisi
ottaa itse asia puheeksi ensin äitinsä ja sen jälkeen
vielä isänsäkin kanssa.
