Pahimmillaan puuttuminen lasten ja nuorten tekemiin vääryyksiin innostaa heitä uusiin vääryyksiin. Onnistunut puuttuminen edistää vastuuntunnon kehittymistä.

Vastuunportaiden perimmäinen tarkoitus on edistää oppilaan vastuuntunnon kehittymistä niissä tilanteissa, joissa vahinko on jo tapahtunut eli oppilas on ehtinyt tehdä jotakin väärää. Se, että oppilas astuu kiltisti tähän asti kuvatut vastuunportaat eli myöntää tekonsa, osoittaa ymmärtävänsä tekonsa kielteiset seuraukset, pyytää anteeksi, hyvittää tekonsa kärsimään joutuneelle osapuolelle ja lupaa, ettei tee vastaavaa toista kertaa, ei kuitenkaan takaa sitä, että oppilaan vastuuntunto vahvistuu. Oppilashan voi periaatteessa tehdä kaiken näennäisesti hyvin ja suhtautua todellisuudessa koko prosessiin kuin mihin tahansa välttämättömään pahaan.

Vastuuntunnosta voidaan puhua vasta, kun oppilas on vilpittömästi sitä mieltä, että hän on toiminut väärin ja on tosissaan ilmoittaessaan, ettei aio tehdä mitään vastaavaa uudestaan. Todelliseen vastuuntuntoon kuuluu myös huoli muista, siis toisin sanoen välittäminen siitä, etteivät muutkaan oppilaat tee vastaavaa.

Todellisesta asenteenmuutoksesta on merkkinä se, että oppilas on valmis osallistumaan siihen työhön, jota koulussa tehdään vastaavanlaisten tekojen ehkäisemiseksi. Siitä syystä oppilaalle tulisi aina tarjota mahdollisuus osallistua tavalla tai toisella ehkäisevään työhön. Näin oppilaan tekemä vääryys ja siihen liittynyt vastuunottaminen muuttuvat pääomaksi, josta on hyötyä paitsi hänelle itselleen myös muille oppilaille ja viime kädessä koko koululle.

Oppilaan maine paranee ja muiden ihmisten häntä kohtaan tuntema luottamus palautuu, kun ihmisten tietoisuuteen leviää tieto siitä, että oppilas kantaa kortensa kekoon ja osallistuu jollakin sopivaksi katsotulla tavalla kyseisen kaltaisien vääryyksien ehkäisemiseen.

Esimerkki
Poika oli nimitellyt luokanvalvojaansa “vitun homoksi”. Tapauksen johdosta koulussa järjestettiin palaveri, jossa olivat mukana rehtori, oppilas, luokanvalvoja ja oppilaan vanhemmat. Kun tapahtuneesta keskusteltiin, kävi kaikille osapuolille selväksi, että poika ymmärsi tehneensä väärin sekä oli vilpittömästi pahoillaan siitä, mitä hän oli suustaan päästänyt. Hän myös ilmoitti olevansa valmis hyvittämään opettajalle aiheuttamansa kärsimyksen. Lyhyen palaverin lopuksi rehtori sanoi pojalle, että jos hän halusi osoittaa olevansa sanojensa takana, hän kenties haluaisi jollakin tavalla osallistua siihen työhön, jota koulussa oli alettu tehdä oppilaiden kielenkäytön parantamiseksi. Poika ilmoitti olevansa valmis tekemään “jotakin”. Myöhemmin hän kirjoitti hauskan aineen, joka kertoi ärräpäitä päästelevästä tietokoneesta ja siitä, miten tuo tietokone ohjelmoitiin salonkikelpoiseksi. Aine julkaistiin koulun lehdessä ja se herätti paljon keskustelua sekä oppilaiden että vanhempien keskuudessa.